Uusi alku.

Nyt on pakko sanoa, että on pelottavaa, surullista ja kaihoisaa kuinka paljon mun elämä on muuttunut siitä kun olen aloittanut tämän blogin. Eniten ikävä on koiraa ja tuttuutta, turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta. Mutta. Eteenpäin mennään. Eteenpäin on aina pakko mennä. Sieltä ei tiedä mitä löytyy. Vaikka nyt joskus tuntuu, että antaisi mitä vaan, että näkisi koiran, niin ei. Sitä ei enää ole. Tekstit aiheutti kaihoa syvälle sieluun, sen myönnän. Mutta nyt. Eteenpäin.


Mä en oikein tiedä mikä mut sai taas jatkamaan tätä. Varsinkin kun en tiedä kuinka kauan motivaatio pysyy taas päällä. Senkin myönnän. Mutta sitten. Sitten luen tätä taas kahden vuoden päästä kyynel silmäkulmassa. "Kas vain, se oli sitä aikaa. Siellä mä olin, mun omassa pikku kodissani." Eihän sitä tiedä?



No joo. Tänään on ollut ihan kiva päivä. Olen halannut kahta suloista poikaa, joilla molemmilla on ollut niin paljon asiaa, ettei aika edes riittänyt. "Elina, Elina, Elina, kuuuuuuuntele!" Ne puhuivat päälle, ne huusivat, mutta vain koska ne tahtoivat saada mun huomion. Ja kyllä. Se kävi mulle. Kaksi kohta neljlä vuotiasta poikaa. Kyllä kiitos. Pusuteltavaksi.


Paita: HM
Hame: HM
Leggingsit: American Apparel
Villapaita: Äitin varastot
Pipo: HM
Takki: STI
Kengät: eBay